Alkoholi hajotti meidät murusiksi, nyt rakennumme ehjäksi

Emman, Riikan ja Eilan tarina

Meillä ei ole koskaan ollut äitiä. Äiti on ollut paikalla, muttei läsnä. Muistan ottaneeni jo hyvin nuorena pikkusiskoni omien, pienen tytön siipien suojaan. Siitä tuli minulle jonkinlainen selviytymiskeino. Ja myöhemmin myöskin ongelma.

Tukahdutettuja tunteita

Emma on aina ollut meistä kahdesta tyttärestä herkempi. Minulla ei vanhempana lapsena ollut sitä vaihtoehtoa. Tukahdutin tunteet. Niin ilon, surun, kuin pettymyksenkin. Olen Emman suhteen toiminut aina leijonaemon lailla, vaikka ikäeroa meillä ei ole kuin muutama vuosi. Opimme Emman kanssa jo hyvin nuorena tunnistamaan ihmisten käyttäytymistapoja ja tiesimme esimerkiksi äitimme eleistä ja äänensävystä, koska ensimmäinen hörppy on otettu.

Oikeastaan tiesimme jo siinä kohtaa, kun ensimmäistä suullista alkoholia suunniteltiin. Äiti muuttui. Koko persoona muuttui. Yritin pitää tilanteet hallinnassa kaikin voimin ja Emman pois kaikesta ikävästä. Opettelin roolini niin hyvin, että yritin hallita kaikkia ja kaikkea, viime vuosiin asti.

Viinanhuuruinen perhehelvetti

Elimme perhehelvetissä aikuisikään asti. Vanhempiemme erotessa kävimme sisimmässämme vuoropuhelua siitä, voisimmeko päästää äitimme asumaan yksin. Vaikka meillä ei ollut hänen kanssaan minkäänlaista, kaukaisestikaan normaalia muistuttavaa äiti-tytär-suhdetta, hiljaisesti tiesimme, mitä tulee tapahtumaan, jos emme hänen mukaansa lähtisi. Tiesimme mitä tapahtuu, jos emme yritä pitää huolta äidistä. Joten lähdimme jatkamaan niin kutsuttua nuoruuttamme hänen kanssaan.

Päihdekierre syvenee

Ja siitähän alkoikin melkoinen matka. Viinanhuuruinen, raastava sekä viiltävä ajanjakso jatkui karummin kuin koskaan. Kaikki kulminoitui siihen, kun sain yhtenä päivänä puhelun siskoltani, että hänen mentyä keskellä päivää kotiin, vastassa oli ollut kaksi äärimmäisen humalaista ihmistä. Äitimme oli tuonut vieraan miehen kotiimme. Kännissä. Keskellä päivää. Ja se minun pieni pikkusiskoni. Hän, jota olin suojellut koko elämäni ajan kaikilla voimavaroillani mitä minulla oli. Hän otti sen tapahtuman yksin vastaan, omassa kodissaan.

Keräsin kaiken 18 vuoden aikana tukahduttamani vihan, ajoin niin nopeasti kotiin kuin pystyin ja heitin tämän ulkopuolisen sankarin ulos kodistamme. Äitimme vastaus tähän oli, että hän tappaa minut. Aika pysähtyi ja jotain hajosi. Sieluni ja sydämeni mureni palasiksi. Se viimeinenkin, hyvin häilyvä ja lähes näkymätön raja oli ylitetty.

Sinnittelyä

Vuosien saatossa Emma jaksoi aina välillä yrittää. Yrittää saada äitiä ymmärtämään oman sairautensa. Ymmärtämään, että hän tarvitsee apua. Itse olin ollut jo vuosia niin piittaamatta asiasta, kuin pystyin. Huoli, suru, viha ja pelko jatkoivat kanssamme kuitenkin matkaa. Jossain sisimmässä, pieni tyttö kaipasi omaa äitiään. Vuoden 2018 alkupuolella annoin äidillemme mahdollisuuden ja olimme jollain tasolla tekemisissä. Kunnes yksi ilta muutti jälleen kaiken. Luottamuksen murunen murennettiin ja matto vedettiin jalkojen alta. Pullo meni edelle, tytär jäi toiseksi. Jälleen kerran. Seuraavana aamuna Emma soitti minulle ja käski hypätä autoon. Yritetään vielä kerran.

Rehapin päihdehoito muutti kaiken

Seuraavien viikkojen aikana alkoi tapahtumaan. Äitimme kirjautui minnesota-mallista hoitoa antavaan Rehappiin toukokuussa 2018. Olimme tuntemattoman matkan alusta asti hänen tukenaan, kaikesta huolimatta. Ymmärsimme, että äitimme on sairas. Menimme ensimmäisenä mahdollisena vierailupäivänä katsomaan häntä ja lähdimme sieltä hämmentynein, hieman ehkä pelokkain, mutta varovaisen toiveikkaina pois.

Huomasimme muutoksen hänessä heti. Puhuimme ensimmäisen kerran asioista niiden oikeilla nimillä, äiti kertoi olevansa alkoholisti. Tapahtui se asia, jota olimme odottaneet reilu 20 vuotta. Äiti otti itse vastuun omista tekemisistään ja sairaudestaan. Siinä hetkessä aloimme hengittämään hieman kevyemmin.

Näimme, miten hän hajosi pala palalta illan edetessä. Hajosimme murusiksi kaikki, jotta pystyimme alkaa koota itsestämme eheää kokonaisuutta. Ensimmäisen kerran elämämme aikana.

Rehapin läheisviikonloppu

Hoidon viimeisenä viikonloppuna oli Rehapin päihdehoitoon kuuluva läheisviikonloppu. Elämämme raastavin ja vaikein viikonloppu, mutta siinä samalla varmasti voimaannuttavin ja eheyttävin. Saimme vihdoin kertoa äidillemme, miltä hänen juomisensa ja käyttäytymisensä on meistä tuntunut. Mitä kaikkea on vuosien varrella tapahtunut ja miten ne kaikki ovat meihin vaikuttaneet. Miltä tuntui siitä pienestä tytöstä, kun oma äiti ilmoitti haluavansa tappaa hänet. Näimme, miten hän hajosi pala palalta illan edetessä. Hajosimme murusiksi kaikki, jotta pystyimme alkaa kokoamaan itsestämme eheää kokonaisuutta. Ensimmäisen kerran elämämme aikana.

Mitä meille kuuluu tänään?

Rehapin ansiosta olemme tällä hetkellä äiti ja kaksi tytärtä. Opettelemme edelleenkin tuntemaan raittiin äitimme ja hän opettelee tuntemaan itseään. Olemme nöyränä tämän sairauden äärellä ja valtavan kiitollisia siitä, että saimme tilaisuuden alkaa elämään.

Töitä tehdään tiettyjen asioiden kanssa varmaan loppuelämämme ajan, mutta se kuuluu prosessiin. Tärkeintä on ymmärtää se, että raitis, hyvinvoiva äitimme ei ikinä puhuisi, eikä käyttäytyisi niin kuin humalainen äitimme. Eikä meillä ole enää minkäänlaista vastuuta hänestä, vastuu on siirtynyt hänelle itselleen.

Nykyään juttelemme kaikesta ja muistelemme myös tumman huumorin sävyttämänä edellistä elämäämme. Olemme hyväksyneet tapahtuneet asiat ja alkoholismin, kääntäneet uuden sivun elämässämme. Tyttärillä on nyt välittävä, rakastava, auttava ja huomaavainen äiti. Tyttärillä on äiti, joka on läsnä.

-Emma, alkoholistin tytär. Riikka, alkoholistin tytär. Eila, alkoholisti ja äiti.