Raittiina kaikki on näköjään mahdollista, kun vaan uskoo itseensä

Sakarin tarina

Synnyin perheeseen, jossa minun lisäkseni oli kaksi sisarta, veli, äiti ja isä. Lapsuuden kotini oli turvallinen siihen asti, kunnes muutimme toiselle paikkakunnalle. Olin tällöin 5-vuotias. Minulla kesti pitkän sopeutua uuteen kotiin, ympäristöön ja saada kavereita.

Vietimme usein kesiä mummolassa ja muistan noin 12-vuotiaana, että minulla oli jäätävä koti-ikävä. Ikävöin äitiäni. Muistan koulusta sen, että kesälomien jälkeen piti kirjoittaa aine, mitä kaikkea kesällä tuli tehtyä. Me ei oltu tehty yhtään mitään, loma oli ollut tylsä ja mitäänsanomaton. Valehtelin aineeseen kaikkea mitä kuvittelin muiden tehneen ja mitä olisin toivonut, että mekin olisimme tehneet.

Päihteet astuvat kuvioihin

Päihteet astuivat kuvioihin noin 15-vuotiaana. Ensimmäisen kerran muistan juoneeni itsetehtyä luumuviiniä kaverin luona. Kaverin vanhemmat antoivat maistaa ja me joimme nuoruuden innolla. Hyi, kuinka se oli pahaa. Se ei ollut minun juttuni ollenkaan. Sen ikäisenä en halunnut juoda. Äitini joi runsaasti kotona, en halunnut tehdä sitä samaa. Moni luokkakaveri lähti koulun päättäjäisten jälkeen juomajuhliin, minua ne eivät siinä vaiheessa kiinnostaneet.

Peruskoulun jälkeen aloitin ammattikoulun. Koulumenestys oli ihan kohtuullinen. Äitini muutti siinä vaiheessa toiselle paikkakunnalle, minä päätin jäädä asumaan kotiin, koska koulu oli kesken. Jäin veljeni luokse asumaan hetkeksi.

Sitten muutin väliaikaisesti siskon luokse, mutta siitä ei tullut yhtään mitään, koska he käyttivät päihteitä usein. Sain onneksi nuorisotyöntekijän ja tukihenkilön avulla oman vuokra-asunnon 17-vuotiaana.

Täyttäessäni 18 vuotta minulla oli tyttöystävä. Menin armeijaan tuolloin. Päästessäni sieltä pois muutimme tyttökaverin kanssa yhteiseen asuntoon. Tuossa vaiheessa aloin käyttää päihteitä enemmän illanvietoissa, mutta se oli mielestäni normaalia nuoren miehen juhlimista.

Sitten tyttöystäväni muutti työn perässä Kiinaan. Sen jälkeen päihteiden käyttöni lisääntyi. Olin tuolloin 21-vuotias. Vedin kännit joka viikonloppu.

Viikonlopun huumaa ja sietämättömiä olotiloja

Ensimmäinen krapulakalja astui kuvioihin noin 24-vuotiaana, jolloin perjantaikännin jälkeen lähdin heti aamulla herättyäni pubiin maistamaan krapulakaljaa. Silloin tuntui, että tämähän on toimiva juttu. Huono olo vaihtuu uuteen nousuun hyvin nopeasti. Se viikonloppu menikin sitten kännätessä.

Tästä alkoi tulla tapa. Tyttöystävät vaihtuivat usein juomiseni takia: kulloinenkin tyttöystävä halusi etten lähde juomaan, mutta silti lähdin. Sitten riideltiin – ja erottiin. Suhteet katkesivat usein tällä tapaa.

Tätä rallia jatkui vuosia. Töistä rupesi tulemaan maanantai-poissaoloja. Aika ajoin työpaikalta tuli hoitoonohjauksia. Kävin juttelemassa A-klinikan päihdeohjaajan kanssa tilanteestani. En oikein osannut ymmärtää, että tässä olisi jotain ongelmaa päihteidenkäytön suhteen.

Kokeilin ensimmäisen kerran huumeita 27-vuotiaana. Oli vappu ja juhlan aika. Huumeita käyttäessä avautui aivan uudenlainen maailma. Kännit olivat vahvempia, parempia, ei mennyt pää niin sekaisin, pystyin bailaamaan väsymättä muutaman päivän – toisin kuin juodessa alkoholia. Mutta kolikolla on kääntöpuolensa: krapulat olivat jotain aivan sanoinkuvaamattoman järkyttäviä pelkotiloineen ja vainoharhoineen. Niiden jälkeiset henkiset morkkikset olivat sietämättömiä.

Tätä rallia jatkui vuosia. Töistä rupesi tulemaan poissaoloja maanantaisin. Aika ajoin työpaikalta tuli hoitoonohjauksia. Kävin juttelemassa A-klinikan päihdeohjaajan kanssa tilanteestani. En oikein osannut ymmärtää, että tässä olisi jotain ongelmaa päihteidenkäytön suhteen.

Sitten rupesin saamaan töissä varoituksia luvattomien poissaolojen vuoksi. Olin hyvin nöyrää poikaa aina varoitusten jälkeen ja paiskin töitä entistä lujemmin.

Käytin päihteitä perjantaista sunnuntai-iltaan. Yhtä soittoa. Maanantai-aamuisin herätessä oli aivan karsea olo. Päätä särki ja heikotti. Pakotin itseni lähtemään töihin. Kun sitten pääsin liikkeelle, fiilis oli hyvin matala, pari katkennutta röökiä taskun pohjalla, rahaa ei ollut, olotila oli sietämätön. Olin kauhusta kalpea.

Pelkoa ja pikavippejä

Odotin pelon vallassa, mitä työkaverit sanovat. Onko kenties joku nähnyt minut sekoilemassa kaupungilla tai kuullut viikonlopun toilailuistani. Kysyttäessä miten viikonloppu meni, vastasin haukotellen, että ”ihan hyvin”. Ja yritin vaihtaa nopeasti puheenaihetta. Odotin maanantain menevän pian ohi päästäkseni kotiin huilaamaan. Kun työpäivä vihdoin päättyi, pyöräilin kotiin, rojahdin sohvalle, napsautin puhelimen äänettömälle ja tuijotin televisiosta saippuasarjoja, jotta saisin ajatukset muualle karseasta olotilastani. Mietin eniten sitä, mistä saisin rahaa. Minua otti päähän, kun kaikki rahat olivat viikonloppuna menneet päihteisiin.

Tutuiksi tulivat niin kavereilta rahan lainaamiset kuin pikavippifirmatkin. Iso osa palkoistani meni pikavippien ja velkojen takaisinmaksuun. Tuntui, että rahaa ei ollut ikinä tarpeeksi elämiseen.

Jossain vaiheessa aloimme puhua puolisoni kanssa meikäläisen päihteidenkäytöstä. Jotain tarvitsisi tehdä, koska kaikki meni aina överiksi. Myös kaverit alkoivat huomautella, että päihde ei oikein minulle sovi.

Rakkautta ja kuplivaa viikonloppua

Sitten tutustuin elämäni naiseen. Olin tuolloin portsarina ravintolassa. Tulevalta puolisoltani jäi takki ravintolaan. Toimitin takin hänelle jälkeen päin hänen kotiovelleen. Vaihdoimme yhteystietoja. Siitä alkoi meidän viestittelymme, joka lisääntyi kaiken aikaa sillä seuraamuksella, että vähän myöhemmin rupesimme tapailemaan ja sitten seurustelemaan.

Seurustelun aikana päihteidenkäyttö ei kuitenkaan laantunut, ehei, se vain muutti hiukan suuntaa: toisistamme uutuudenviehättyneinä sydänkäpysinä juhlimme tietenkin yhdessä. Kavereita oli paljon, meillä oli hauskaa, meno oli villiä. Viina virtasi, huumeet kiihdyttivät. Elämä kupli kirjaimellisesti.

Kaverit alkoivat huomautella, että päihteet eivät sovi minulle

Jossain vaiheessa aloimme puhua puolisoni kanssa meikäläisen päihteidenkäytöstä. Jotain tarvitsisi tehdä, koska kaikki meni aina överiksi. Myös kaverit alkoivat huomautella, että päihde ei oikein minulle sovi. Olin hieman ihmeissäni. En minä itse mitään kummallista huomannut. Samanlaisia sekopäitähän kaikki muutkin näyttivät olevan, ajattelin.

Kerran olimme viikonloppuna selvin päin. Puolisoni sisko tuli kylään. Hän oli käynyt minnesota-hoidon. Juttelimme tilanteestani. Hän avautui raitistumisestaan ja siitä, millainen kokemus hänellä oli ollut käymästään päihdehoidosta.

Jotain jäi mieleeni kytemään. Aika ajoin käymämme keskustelu palautui mieleeni. Se, että hän oli päässyt päihteistä eroon herätti minussa toivoa. Mieleeni nousi ajatus: ”Jospa minäkin saisin elämäni kuntoon.”

Halusin päihteistä eroon

Jatkoin jonkin aikaa entiseen malliin. Päihteidenkäyttöni ja sitä kautta tyhjältä tuntuva elämäni kuitenkin kaihersi mieltäni. Otin itse A-klinikalla puheeksi, että haluaisin minnesota-malliseen hoitoon. He olivat mukana tukemassa päätöstäni hakea apua. Hoitopaikka järjestyi keväällä, sovin työpaikan kanssa lähteväni syksyllä hoitoon.

Itse hoito oli hyvin silmiä avaava. Pääsin pikkuhiljaa kiinni hoito-ohjelmaan ja se alkoi innostaa toden teolla. Kaikilla hoidossa olleilla oli sama missio, puhuttiin suoraan päihderiippuvuudesta, ei hyssytelty, oma halu muutokseen auttoi paljon. Tajusin hoidossa tilani ja minulle tuli voimakas halu päästä eroon päihteistä. Pysyvästi.

Päihdehoito kesti kuukauden. Sen jälkeen hoito jatkui jatkohoitona. Kerran viikossa menin muutaman tunnin kestävään jatkohoitoryhmään. Se, että sain puhua ja purkaa, miltä tuntuu – ja kuunnella samassa tilanteessa olevia – auttoi saamaan raittiista elämästä kiinni. Jatkoryhmä oli todella hyödyllinen. Nyt jälkeenpäin ajatellen kuukauden kestäneessä päihdehoidossa raitistuin – ja 11 kuukautta kestäneen jatkohoidon aikana sain rakennettua kunnon perustan vakaaseen, raittiiseen elämään. Vaikka mitä tulisi elämässä eteen, raittius ei silti horju.

Kahden ja puolen vuoden raittiina elämisen jälkeen minusta tuntui silti, että jokin kivi kengässä vielä hiersi, vaikka olinkin raitis. Minusta tuntui, että muiden ihmisten mielipiteet, tekemiset ja tekemättäjättämiset vaikuttivat minuun, ärsyynnyin aika monesta asiasta. Koin siksi tarpeelliseksi käydä Rehapin Läheishoidon. Siellä sain jättää nämäkin taakat harteiltani ja vihdoin elää omannäköistä elämää.

Itse hoito oli hyvin silmiä avaava. Pääsin pikkuhiljaa kiinni hoito-ohjelmaan ja se alkoi innostaa toden teolla. Kaikilla hoidossa olleilla oli sama missio, puhuttiin suoraan päihderiippuvuudesta, ei hyssytelty, oma halu muutokseen auttoi paljon. Tajusin hoidossa tilani ja minulle tuli voimakas halu päästä eroon päihteistä. Pysyvästi.

Haaveet toteutuvat

Haaveenani pitkään oli tehdä töitä alalla, jossa voin auttaa ihmisiä. Opiskelemaan pääsy oli kuitenkin haasteellista pitkän, monivaiheisen, vahvaa fyysistä ja psyykkistä kuntoa vaativan valintakoeprosessin vuoksi. Vaihe vaiheelta kuitenkin etenin prosessissa ja lopulta huomasin ihmeekseni olevani opiskelemassa.

Tätä kirjoittaessa saan tehdä haavettani täydeksi todeksi. Valmistuttuani ammattiin pääsin suoraan töihin. Olen päässyt siihen työhön, johon olen aina halunnut!

Raittiina kaikki on näköjään mahdollista, kun vaan uskoo itseensä.

– Kertonut Sakari